Musiikki ja kansallisuus – tapaus ’Suomi’

26.10.2017 klo 22:31
Emeritusprofessori Eero Tarasti esittelee isännöimänsä QQ-sarjan konserttien punaisen langan.

Onko Suomi suomalainen vai venäläinen vai ruotsalainen? Kun musiikki on kyseessä, voisi jatkaa ja kysyä: onko Suomi saksalainen, ranskalainen jne. Musiikin mieltäminen kansalliseksi ei ole ongelmatonta. Jo Béla Bartók sanoi 30-luvulla, ettei millään maalla ole ikiomaa musiikkiaan, kaikki on lainaa muualta, kun vähän pintaa raaputtaa. Miten paljon jossain Finlandiassa onkaan Tshaikovskia, Musorgskia, Beethovenia jne. Kulttuurissa kaikki on liikkeessä, koko ajan tapahtuu ’cultural transfers’.

Musiikki on yhtaikaa fleur de la terre même eli ’maansa kukka’ kuten ranskalainen Jean-Aubry sanoi – ja universaalia. Mistä sitten kansallisuus tulee musiikkiin? Ei ole uutta: jo barokin aikana ornamentoitiin italialaisittain, ranskalaisittain ja saksalaisittain. Topiikat olivat kansallisia 1700-luvulla…ja eksotiikkana jopa turkkilainen tyyli Euroopan taidemusiikissa. Mutta lopulta suuret säveltäjät keksivät kansallisen tyylin, kansa samaistuu siihen sitten myöhemmin. Näin syntyi ’meidän’ musiikkimme, ’meidän Sibeliuksemme’. Tietenkin siihen tarvittiin myös niitä, jotka kirjoittivat ja puhuivat musiikista. 

Toisaalta kansallisuutta ei kukaan keksinyt musiikissa ihan tyhjästäkään. Yksi teoria on, että se on peräisin kansanmusiikista. Tähän virkkoi Arnold Schönberg: meillä on loistavaa albanialaista ja irlantilaista kansanmusiikkia, mutta miksei lainkaan suuria sinfonioita näistä maista? Ei ole mitään menetelmää, jolla kansanmusiikista tulisi kansallista taidemusiikkia – ei vaikka olisikin Bartókin kuuluisa ’parlando rubato’ lainauksena folkloren esitystavasta. Eikä liioin keinoa jolla kielen intonaatiosta syntyisi taidemusiikin kansallisuus. Se että Sibeliuksen teemat ovat laskevia kuulun triolin ja hypyn jälkeen ei johdu suomen kielen alaspäisestä intonaatiosta (joka ehkä alkaa hävitä sitä paitsi).

Myytit?  Kyllä, kaikissa pohjoismaissa ja Venäjälläkin. Kalevala. Saamelaisaiheet jopa Peterson-Bergerillä. Maisemallisuus? Musiikki toimii sävelavaruudessa ja voi imitoida tiettyjen paikkojen äänimaisemia.  Kaikki nämä ovat pohjimmaltaan ns. musiikinulkoisia viittaussuhteita. Ilmari Krohn uskoi niihin eli hermeneutiikkoihin kuuluissa analyyseissaan Sibeliuksen sinfonioista. Griegin pianokonserton alkua verrattiin Norjan vuonoihin. Tuntuu siltä, että kansallisuus kietoo kaiken musiikin syleilyynsä. Niinpä on myös universaaliksi naamioitunutta Musiikkia isolla M:llä. Se on tuo saksalaisen musiikin hegemonia taidemusiikissa. Monien mielestä Euroopassa on   vain kaksi suurta musiikkiperinnettä: germaaninen soitinmusiikki ja latinalainen tai mediterraaninen vokaalitaide. Alles andere bleibt auf dem Rande, kaikki muu jää reunalle, sanoi saksalainen musiikkitieteilijä Eggebrecht.  Niin Venäjä, Ruotsi kuin Suomikin. Olemme siis kaikki, tällä vyöhykkeellä eläjät, Euroopan suurten perinteiden kolonialisoimia.

 

Suomi on ruotsalainen

Käsite nordisk musik on kiehtova. Mutta myös pohtimisen arvoinen. Antologiassa Musik i Norden (Kungliga Musikakademien Stockholm 1998) ehdotetaan, että jätetään kansalliset erityispiirteet pois ja tarkastellaan vain mitä on pohjoinen musiikki. Oireellista, ettei käsitettä nordisk musik voi oikein edes suomentaa. Kun ottaa huomioon sen tosiasian, että Suomi on pohjoismaiden musikaalisin kansa ja sen saavutukset aivan toista luokkaa kuin muissa Skandinavian maissa, tuntuu puhe nordisk musiikista ruotsalaisten salajuonelta, suomalaisten alentamiseksi. Sallittakoon tämä hieman provokatiivinen väite.

Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä on olla musikaalinen? Se on: ymmärtää musiikkia sen kaikilla tasoilla. Niitä on nykyisessä semiotiikan teoriassani neljä: kehollisuus tai fyysisyys (klangi), persoona eli melodia sen vastineena musiikissa, sosiaalinen praksis eli laji tyyli, muoto… ja   arvot eli estetiikka. Ilmeneekö pohjoismaisuus kaikilla noilla tasoilla? Griegin jo mainitun a-molli pianokonserton alku on jotain, jota ei voi olla pitämättä erityisen pohjoismaisena. Kun Grieg soitti sen Roomassa 1870 Lisztille, tämä keskeytti ja tuli salin takaa halaamaan Griegiä: ”Ihanaa, ei gis vaan g, g! Miten hurmaavan ruotsalaista!” Sindingin Kevään kohinaa, kaikki tuntevat … mutta sen on kopio Wagnerin Valkyyrian Waberlobe aiheesta. Joidenkin mielestä erityisen pohjoismaista on mieskuoron sointi. Siihen liittyy vahva patrioottisuus. Toisten mukaan den folkliga musiktraditionen. Kenties Bellmanin visor?

Ruotsissa kansallisella tyylillä ei ollut koskaan sitä merkitystä kuin Norjassa, joka taisteli itseään irti isännästään, tai Tanskassa saksalaisuhkan alla tai Suomessa, joka musiikin avulla kamppaili itsenäisyydestään.   Mutta Suomella ei ollut hovia. Eikä kuninkaallista oopperaa, joka mm. jo Kustaa III aikana esitti 33 oopperaa ja 13 balettia. Mutta Tukholman ilmapiiri oli liian kevyt, että Pacius olisi siellä viihtynyt ennen Suomeen tuloaan.  Mm. Mozartin Don Giovannin loppu oli liian surullinen ruotsalaiseen makuun ja niin hän ei joutunutkaan helvetin lieskoihin uudessa sovituksessa.  Sitä paitsi suomalaiset valloittivat jo tuolloin Ruotsin musiikkielämää. Roman, Crusell, Tulindberg, Bystroem. Toisaalta tuona aikana liikuttiin vapaasti maasta toiseen.

 

Suomi on venäläinen

Suomalaisilla on ollut oma imagonsa Venäjän musiikissa ja taiteessa. Suomalaiset eivät olleet mitään uhkaavia polovetsilaisia orientista, vaan rauhallista ja hiljaista, etten sanoisi vaiennettua kansaa. Glinkan oopperassa Russlan ja Ludmila on suomalainen velho, hyvän tahtoinen ’väinämöinen’ joka auttaa nuoria. Lähes kaikki venäläiset säveltäjät kävivät Suomessa: Rimsky-Korsakov, Tshaikovski, Skrjabin, Rahmaninov, Stravinsky. Tosin Tshaikovskin matka ei ulottunut Imatraa pidemmälle rahojen loputtua.

Venäjän musiikissa on myös tyylipiirre, jota nimitän finnougriseksi topokseksi. Se on Rimskyn oopperassa Legenda tsaari Saltanista ihmeitä tekevän oravan teema. Glazunov lainaa suomalaisessa fantasiassaan alussa sävelmää ’Kukkuu kukkuu, kaukana kukkuu’. Se tunnettiin Venäjällä, mm. Mannerheimin puoliso Anastasia Arapova osasi laulaa sen.  Miten sitten Venäjä vaikutti suomalaiseen musiikkiin? Jonkinlaisen topofilian kautta   Suomen musiikissa on usein häivähdys Venäjää. Se on karelianistisissa trepatska- tansseissa, se on kaihossa Wer nur die Sehnsucht kennt, joka on myös pohjoista melankoliaa. Venäläisillä ei ole mitään vaikeutta samaistua Sibeliukseen, oikeastaan he pitävätkin häntä venäläisenä säveltäjänä, ei se mitään haittaa vaikka asui Järvenpäässä, sehän on osa imperiumia. Myöhemmin Stavinskylla, Prokofjevilla ja Shostakovitshilla oli kaikilla seuraajansa Suomen taidemusiikissa 1900-luvulla.

 

Suomi on suomalainen

Olla suomalainen - on olla marginaali. Totta, mutta onko tämä pysyvä totuus? Kun suomalaiset muusikot ovat maailman eturiviä he tuskin ovat enää niin syrjäisiä Erscheinungen aus Wäldern (ilmestyksiä metsästä). Ranskalainen esteetti Marcel Beaufis julkaisi 60-luvulla kirjan Comment les allemands sont devenus musiciens, Miten saksalaisista tuli musikaalisia – hieman kateellisesti. Yhtä hyvin joku skadinaavi voisi kirjoittaa opuksen Hur finnarna blev musikaliska!

Suomalaisuuden syntyä musiikissa on hyvä seurata säveltaiteemme historiassa. Suomen suuri onnenpotku oli, että Friedrich Pacius, loistava Louis Spohrin koulima viulisti ja Moritz Hauptmannin, hegeliläisen musiikinteoreetikon opettama säveltäjä, saapui Suomeen Helsingin yliopiston musiikin opettajaksi 1835. Siitä kaikki alkoi. Ja lopulta Paciuksen musiikkiin tuli jotain sellaista, joka ei ollut enää vain saksalaista kansallisromantiikkaa tai Liedertafelia. Suomis sångissa on jo jotain suomalaista, niin että Ville Vallgren saattoi esittää sitä Syrak-veljiensä kanssa Pariisissa kaikkien ihastukseksi keskellä belle époquea. Mutta Saksa olisi vahvasti läsnä suomalaisen musiikin synnyssä muutenkin. Kun Helsingin filharmonia soitti Pariisin maailmannäyttelyssä, soittajia kiellettiin puhumasta ääneen väliajalla, koska olisi paljastunut, että he olivatkin oikeastaan saksalaisia muusikkoja. 

Jean Sibelius lähetettiin Berliiniin ankaralle professori Beckerille ja sai valmiiksi ensimmäisen mittavan viisiosaisen teoksensa Pianokvinteton      v 1889. Sen hän kirjoitti mielessään ystävänsä Ferruccio Busoni, mutta tämä esitti vain kolme ensimmäistä osaa. Teos on Kullervon esityö, mutta on jäänyt unhoon kunnes tuli löydettyä juhlavuonna. Se on ’Sibelius ennen Sibeliusta’, mutta siinä nuori miessäveltäjä etsii identiteettiään. Becker ymmärsi sävellystä, mutta Martin Wegelius ei; hän sanoi: miksi kirjoit kvinteton, kun et osaa vielä tehdä kunnon kvartettoa? Ensi osa on sekoitus Wagnerin Lentävää hollantilaista ja finnougrista toposta (huom! ennen Sibeliuksen matkaa Karjalaan!); toinen osa on pohjoismainen idylli à la Grieg, kolmas osa on tshaikovskimainen scherzo-valssi, joka tosin lavenee suomalaiseksi rullaatirullaa allsångiksi   ja viimeinen osa huipentaa teoksen äärimmäisen dramaattiseen, väkivaltaiseen loppunousuun. Siinä soitetaan nopeasti, mutta on parasta seurata Richard Straussin ohjetta. Jos nuoteissa lukee schnell soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin. Niin, Richard Strauss oli samanikäinen kuin Sibelius ja tuolloin, Jannen Berliini aikana, jo pitkällä urallaan. Silti hänen kerrotaan sanoneen Sibeliuksesta: Ich kann mehr … aber er ist grösser (Minä osaan emmän -  mutta hän on suurempi).   

 

Kirjallisuutta:

Eero Tarasti 2013 Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. Tampere: University Press of Eastern Finland.

” 2016 Eurooppa/Ehkä, romaani. Jyväskylä: Athanor

” 2016 ”Mitä on pohjoinen musiikki?”. Synteesi 4/2016.

Matilda Åkerblom